Lokakuun liikunnat

Juoksin 120 kilometriä. Se oli tavoitteenakin, joten olen tyytyväinen, mutta ilman loppukuun pikku flunssaa olisi kilometrejä kertynyt enemmänkin. Polvivaiva aktivoitui heti alkukuusta pitkiksellä ja vasta nyt kuun vaihteessa polvi ei enää ole kipuillut. Siihenkin nähden hyvät kuukausikilometrit siis.

Salillekin jaksoin tauon jälkeen mennä kolmesti tässä kuussa. Näköjään nuo vaivojen aktivoitumiset toimii mulla parhaana motivaattorina tehdä jotain muutakin kuin juosta... Salille oli kyllä jo aikakin mennä, sillä polven tukilihasten jumppa on unohtunut ja hartiatkin olivat jo aika juntturassa. Mitään intohimoja salitreeniä kohtaan en vieläkään tunne, mutta jospa siellä nyt jaksaisi käydä säännöllisesti kerran viikossa.

Lokakuun puolessa välissä kävin roiskuttelemassa mutaa Parmaharju Traililla, ja samalla tuli tämän vuoden osalta "kisakausi" päätökseen. Parmaharjulla olosuhteet olivat haastavammat kuin millään aikaisemmalla polkujuoksullani, mutta mutavellissä oli hauska juosta ja polkujuoksutapahtumasta jäi kaikin puolin hyvä fiilis. Juoksuhalut olivatkin koko kuun korkealla pienistä krempoista huolimatta. Varmaan erityisesti tuon kuraisen polkujuoksukisankin ansiosta lokakuu jää muistoihin märkänä ja mutaisen, mutta saatiinpa tässä kuussa ekat pakkasetkin ja yhdellä lenkillä oli jo vähän liukastakin. Hrrr, talvi.

Nuo 120 kuukausikilometrit tarkoittivat myös sitä, että koko vuoden juoksut nousivat nyt karvan verran päälle 800 kilometrin. Tämähän alkaa pikku hiljaa näyttää ihan normaalilta juoksuvuodelta, jos vain pystyn loput kaksi kuukautta kirmaamaan vaivoitta. Jos saisin marraskuusta kolmannen perättäisen 120 kilometrin kuukauden, niin joulukuulle jäisi enää noin 70 kilsaa ja tonni olisi täynnä. Siinäpä siis tavoitetta loppuvuoden juoksuihin.

Juoksukenkiä!

Kadehdin juoksijoita, jotka juoksevat saman mallin juoksukengillä vuodesta toiseen, vaihtaen vaan tossut uuteen, kun edellisissä on kilsat täynnä. Mä olen jo ainakin viitisen vuotta etsinyt täydellisiä, omaan jalkaan optimaalisia kenkiä, ja etsintä jatkuu edelleen. Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa juoksukengistä, erityisesti, kun olen hankkinut uusia tossuja, mutta jotenkin se on jäänyt. Tässä seuraa vihdoin paketti aiheesta omien jalkojeni ja kenkieni näkökulmasta.

Mulla on naiseksi aika isot jalat. Normi kengänkokoni on 40 ja juoksukengät ovat useimmiten kokoa 41,5. Jalkani on päkiästä leveä, mulla on normaali kantapää ja läskit varpaat. Ihan tosi juttu. Esimerkiksi balleriinoihin varpaani eivät meinaa mahtua ja juoksukengissä myös matala kärkiosa on ihan no-no. Leveän päkiän vuoksi kapeat mallit eivät myöskään minulle sovi. Iso osa juoksukengistäni onkin miesten malleja. Läheskään joka kivijalkakaupasta ei löydy naisten mallista kokoa tai sitten naisten malli on mulle jo lähtökohtaisesti liian kapea. Onneksi tykkään myös miesten kenkien värimaailmasta enemmän (inhoan pinkkiä), joten mulle ei ole mikään ongelma käyttää miesten kenkiä. Tosin vaikka käytössä on sekä miesten että naisten valikoima, ei sopivien kenkien löytäminen tunnu koskaan olevan helppoa. Usein muuten hyvä kenkä on mulle päkiästä kapea tai sitten päkiästä sopivan leveä tossu on kannasta liian leveä.

Vielä 10 vuotta sitten mulla oli tasan yhdet juoksukengät, Asicsin tossut, jotka olin löytänyt marketista huikealla alennuksella. Ennen noita kenkiä aloittelin juoksu-uraani lenkkareilla, jotka oli ostettu mulle yläasteella(!). Käytin noita Asicsin tossuja vuosikausien ajan. Tietysti en juossutkaan juuri ollenkaan nykyiseen verrattuna, mutta mulla ei myöskään ollut opiskelijana oikein varaa ostaa uusia tossuja. Kun kengistä alkoi happi loppua, ostin hätäpäissäni vaan jotkut tossut marketin alelaarista. Tossut olivat kolhot ja tönköt, mutta eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään jalkavaivoja.

Ekaa kertaa panostin juoksukenkiin 2013, kun treenasin ekalle puolikkaalle. Ostin samana keväänä kahdet tossut, Asicsin kevyet Zaracat ja Niken vaimennetut Vomerot. Tuolloin ajatuksena taisi olla, että tarvitsen vaimennetumman kengän puolikkaan treeneihin ja puolimaratonille. Vomeroilla juoksin ekan puolikkaan, mutta sain myös lonkkaani limapussin tulehduksen ja elämäni ensimmäistä kertaa jouduin luopumaan varpaankynsistäni. Lonkkaa parannellessa tulin siihen tulokseen, että mulle sopii ehkä kuitenkin paremmin kevyet, ei-niin vaimennetut tossut. Vomerot dumppasin lapsuudenkotiin, jossa olen niillä aina välillä juossut, ja todennut, ettei ne kyllä ole mun jaloille kovin hyvät.

2014 oli melkoinen kenkäshoppailuvuosi. Hankin New Balancen 890 -mallin popot ja juoksin niillä puolikkaan. Myöskin Asicsin Zaracoille hankin seuraajat, saman mallin päivitetyn version. Ostin myös kahdet Nike Freet, joilla olen juoksennellutkin, mutta enimmäkseen ovat olleet kävelykäytössä, työmatkoilla, reissussa, kaupungilla jne. NB:t juoksinkin aika loppuun, vaikka kenkien elämän ehtoopuolella vihdoin myönsin, että malli oli mulle päkiästä liian kapea. Tästä seurasi mm. säären etuosan kipua ja myös varpaiden kynnet saivat kärsiä.

Vuonna 2015 totesin sitten tarvitsevani maratonille ja maratontreeneihin hiukan tuetummat kengät. Olin aiemmin ajatellut, että vaikka jaloissani onkin ylipronaatiota, voisin silti juosta kevyillä neutraaleilla kengillä. Vaikka olen yrittänyt vahvistaa tukilihaksia salilla, ongelmana on silti varsinkin oikean jalan askellus sisäsyrjällä. Luin juoksijan kenkäklinikasta, että Asicsin Noosan pronaatiotuki on melko huomaamaton ja ohjaa askelta lähinnä sitten, kun juoksija väsyy. Ajattelin, että nuohan on kuin mulle tehdyt! Noosilla juoksinkin maratontreenit ja ekan maratonin. Kengät pelittävät mulla muuten tosi hyvin, mutta korkealle nouseva kantakuppi hankaa oikean jalan kehräsluuhun ja se on toisinaan tosi häiritsevää.

Asics Gel Noosa Tri 10

Viime vuonna ostin heti alkuvuonna kahdet kengät. Salomonin polkujuoksupopot sekä vauhdikkaaseen menoon New Balancen Vazee Pacet. Varsinkin nuo Salomonin Sense Mantrat ovat olleet tosi monipuoliset ja hyvät tossut, ja olenkin käyttänyt niitä lumilenkeillä, patikoinnissa ja polkujuoksussa siihen malliin, että loppuvuonna ostin toisetkin samanlaiset. Tänä vuonna jätin vanhemmat Mantrat lapsuudenkotiin ja otin käyttöön nuo uudet kengät. Nyt, kun olen juossut noilla uudemmilla tossuilla noissa kurakisoissa, niin eivätpä ne enää kovin uudenkarheilta tunnu... Vazee Pacet ovat olleet jaloissa vauhtilenkeillä, ja ne ovatkin tosi köykäiset, mutta sen vuoksi myös vähän heppoisen oloiset.

Niin puhtoiset Salomon Sense Mantra 3 tossut viime kesältä.

Samat tossut 4 kuukautta ja muutamaa mutaista polkukisaa myöhemmin.

Mietiskelin jo viime vuonna uusien pitkiskenkien hankkimista, mutta vaivojen myötä tarve jäi, kunnes aktivoitui taas alkusyksystä. Noosilla on takanaan noin 750 kilometriä ja mietin vaimennetumpien kenkien hankkimista. Sopivaan saumaan tuli mahdollisuus kokeilla Hoka OneOnen kenkiä ja paria mallia kokeiltuani päätin hankkia Clifton 4 -mallin kengät. Uusimpia tossujani olen sisään ajanut vasta parinkymmenen kilometrin verran, joten niistä en osaa vielä ihmeempiä sanoa.

Mulla on aktiivisessa käytössä nyt kahdet Salomon Sense Mantra kolmoset, Asicsin Zaracat sekä silloin tällöin NB Vazee Pacet vauhtilenkeillä ja Asicsin Noosa 10-tossut pitkiksillä. Nasturitkin on, ja niillä tulee joka talvi juostua hiukan. Pitkään tuntui, että Asicsin kengistä löytyi parhaiten omaan jalkaan sopivaa lestiä ja kenkää. Tosin olen huomannut, että useat mun Asicsit ovat menneet rikki kannan sisäpuolelta ja saattavat alkaa hiertää ennen kuin kilometrit kengissä ovat täynnä. Siksi olen katsellut myös muiden valmistajien kenkiä "sillä silmällä". Viime vuodesta lähtien olen ollut tosi tykästynyt noihin Salomonin kenkiin. Ne toimivat hyvin hiekkateillä, helpommilla poluilla ja lumella, joten olenkin juossut niillä vähän kaikenlaisia lenkkejä. Vauhtikengät ovat jääneet aika vähälle käytölle, mutta eiköhän niillekin vielä käyttöä tule.

New Balance Vazee Pace, vetoihin ja vauhtilenkeille.

Merkkailen Garmin Connectiin aina kulloisellakin lenkillä jalassa olleet tossut, jolloin ohjelma ynnäilee juoksukenkien kilometrit automaattisesti. Uusia tossuja harkitessani luen aina mielenkiinnolla arvosteluja kengistä ja aina tulee tsekattua Juoksijan kenkäkilinikasta tossujen ominaisuuksia. Mulla on ollut vähän huonona tapana hankkia uudet kengät siinä vaiheessa, kun vanhoissakin olisi vielä kilometrejä jäljellä, jolloin melkein loppuun asti juostut popot jäävät nurkkiin pyörimään, kun innostun kuitenkin enemmän uusista kengistä... Tykkään kyllä siitä, että mulla on kierrossa useita erilaisia kenkäpareja eri tarkoituksiin. En osaisi valita vain yksiä kenkiä ja juosta niillä kaikkia lenkkejä.

Huh, tästähän tulikin melkoinen maratonpostaus ja historiikki juoksukengistäni... Sellaista se on, kun jostain innostuu. :)

Ja nyt vielä flunssaakin!

Mälsää, olen (taas!) flunssassa. Mies on ollut kohta kaksi viikkoa kipeä, ja tarttui se tauti sitten minuunkin. Olen ennakoivasti nappailut jo c-vitamiinia ja sinkkiä usean päivän ajan, joten toivottavasti menisi myös nopsaan ohi.

Tämä on mulla jo tämän syksyn toinen flunssa, mikä on hiukan huolestuttavaa. Toisaalta meillä töissä on kiertänyt jo ties kuinka monta virusaaltoa ja jatkuvasti joku on sairaana. Muistelen, että ihan vastaavaa räkätautisyksyä ei olisi aiempina vuosina ollut, joten ehkä nyt on tavallista enemmän pöpöjä liikenteessä.

Viime postauksessa valittamani polvi on onneksi jo parempi. Joka osaltaan on lisännyt juoksuhaluja, ja nyt pitää taas himmailla, blaah. Eniten tässä sairastumisessa sapettaakin, että juoksuja jää taas väliin. On myös hiukan stressaavaa arpoa, koska taas uskaltaa liikkua. Juoksuharrastuksen myötä mun flunssista on tullut lievempiä, eli nykyään kärsin vain harvoin - jos ollenkaan - pitkään kestävästä kuumeesta tai räkätaudista. Toisaalta mulle nousee kuume ilmeisesti aika herkästi. Yhtenä päivänä voi olla kuumetta ja seuraavana jo tuntuu, että tauti on voitettu, joko sais lähteä lenkille...

Kremppaa

Vuorossa on polvi-päivitys, sillä vaiva on taas aktivoitunut. Juoksin lokakuun ekana vuoden pisimmän lenkin, 22 km, ja sen jälkeen polvi kipuili selvästi. Tuosta seuraava viikko oli juoksujen suhteen kevyempi, mutta polvikremppa on vaivannut edelleen. Parmaharju traililla kipua tuntui erityisesti alamäissä. Näin pitkään polvi on kipuillut viimeksi maaliskuussa.

En edelleenkään tiedä, mikä polvessa on oikeasti vialla, mutta jos siellä on vaikka irtonaista rustoa, voi se aiheuttaa ongelmia. Polvi käyttäytyy tuttuun tapaan epäloogisesti, sillä kipua saattaa esiintyä myös ilman mitään erityistä syytä. Juoksu selvästi rasittaa koipea, mutta tällä viikolla polvi oli kipeimmillään sen jälkeen, kun istuin hetken lattialla risti-istunnassa. Eli polven voimakas koukistaminen ei tee sille hyvää. En muista, että aiemmin olisi ollut aivan samanlaista oiretta.

Mulla on jäänyt nyt salitreenit ja niihin kuuluvat polven tukilihasten vahvistamiset väliin jo usean viikon ajan. Marssinkin torstaina tauon jälkeen salille ja yritän nyt saada taas otteen säännöllisestä lihaskuntotreenistä. Varasin myös ensi viikolle ajan kiropraktikolle. Viime kerrasta on jo lähes puoli vuotta, ja jos si-nivelessä on ongelmia, ne voivat heijastuvaa myös alaspäin jalkojen niveliin.

En ole jättänyt kuin muutaman lenkin väliin vaivan takia, koska juoksufiilis on ollut hyvä eikä lepo välttämättä edes auttaisi mitään. Mäkistä maastoa olen nyt Parmaharjun jälkeen vältellyt, koska siitä koipi ei selvästikään tykännyt. Toivottavasti vaiva hellittää...

Piristävätkö lisäravinteet oikeasti?

Syyskuun puolessavälissä mulla oli tosi nuutunut olo. Väsytti ihan koko ajan ja lenkille lähtökin oli nihkeää. Kirjoittelin tuolloin fiiliksistäni blogiin ja mainitsin myös aloittaneeni vitamiinikuurin. Vähän skeptisesti ajattelin, että tuskin lisäravinteista mitään isompaa hyötyä on, mutta kokeillaan nyt niitäkin.

En ole vieläkään nukkunut erityisen hyvin, mutta kuitenkin paremmin kuin syyskuussa. Tietynlainen uupumus ja nuutumus on kuitenkin poissa. Syys-lokakuun taitteessa jaksoin käydä lenkillä peräti viitenä päivänä viikon aikana! Sitä seurasi juoksujen osalta kevyempi viikko, koska olin töissä myös viikonloppuna. Nyt kuitenkin tuntuu, että duunin jälkeen jaksaa tehdä jotain muutakin kuin vain maata sohvalla, eli käänne virkeämpään suuntaan on tullut vitamiinikuurin aloittamisen jälkeen. Johtuuko piristyminen osittain niistä vai ei, sitä on tietysti mahdoton näin yhden ihmisen subjektiivisella tutkimusotoksella selvittää. Itse olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että lisäravinteista on ollut jotain hyötyä.

Ajattelin listata käyttämiäni lisäravinteita ja vinkata myös edullisia ostospaikkoja. Linkeissä on myös mainoslinkkejä, ne on merkitty tähdellä (*). Itse pyrin aina löytämään mahdollisimman halvalla hyvää, joten koluan usein nettikauppoja parhaan tarjouksen perässä. Monet tilaavat lisäravinteet iHerbistä, ja se onkin mielestäni hyvä paikka löytää monia tuotteita murto-osalla Suomen hinnoista. Toisaalta iHerbistä edullisesti tilaaminen pitää aina sisällään alv-rajan ja postimaksujen kyttäämisen, ja välillä on ihan perusteltua kysyä, kannattaako tilata jotain toiselta puolelta maapalloa vain muutaman euron säästön takia... Jos et ole aiemmin tilannut iHerbistä, niin koodilla CNM919 saa ensimmäisestä tilauksesta 5% alennuksen. 

D-vitamiinin hyödyt olen todennut jo aiemminkin. En ole koskaan tykännyt talvesta, mutta vielä joitain vuosia sitten kaamosväsymys teki minusta talvikuukausiksi apaattisen sohvaperunan. Nykyään jaksan liikkua läpi talven, ja se tietysti piristää, mutta yleensäkin se, että pääsin sohvanpohjalta liikkeelle ajoittui samaan aikaan kun aloin nappailla d-vitamiinia purkista. Samoihin aikoihin hommasin myös kirkasvalolampun, joten yksin vitamiinilisää ei käy kiittäminen. Suomalaisten talvinen d-vitamiinin puute on kuitenkin moneen kertaan tutkittu ja todistettu juttu, ja nykyään asiantuntijat kiistelevät lähinnä saantisuosituksen määrästä. Tutkittua lisätietoa deestä löytyy esimerkiksi terveyskirjastosta. Edullinen d-vitamiini on esimerkiksi Fitnesstukusta löytyvä Star Nutritionin D3*. Bongasin myös Hyvinvoinnin tavaratalosta nyt tarjouksessa olevan SanaSolin D-vitamiinin*, joka on vieläkin halvempi.

Rautaa aloin syödä keväällä 2012. Olin tuolloin tietämättäni kärsinyt anemiasta jo kuukausien ajan, ja verikokeissa selvisi, että hemoglobiinini oli painunut selvästi alle sadan. Lääkäri ihmetteli, miten pysyn pystyssä, mutta ilmeisesti kroppani oli vain yrittänyt sopeutua hissukseen tulleeseen raudanpuutokseen. Menin lääkäriin vasta siinä vaiheessa, kun olin ollut väsynyt, saamaton ja päänsärkyinen tosi pitkään... Juoksu ja runsas maitotuotteiden käyttö yhdessä naissukupuolen kanssa muuten altistavat anemialle. Rauta-arvot kannattaa tsekata aika-ajoin, ja viimeistään silloin, jos kärsii selittämättömästä väsymyksestä. Mulla hemoglobiini koheni hyvinkin nopeasti, kun aloin syödä lisärautaa, mutta suunnilleen kaikki apteekin rautavalmisteet saivat mahan sekaisin. Apteekissa herkkävatsaiselle suositeltu Obsidan ei sopinut mun mahalle ollenkaan... Useiden kokeilujen jälkeen olen todennut parhaaksi iHerbin 21st Century Ironin*. Olen kuullut suosituksia myös nestemäisistä rautavalmisteista, mutta niistä mulla ei ole kokemuksia. Tämä nestemäinen Ferroforte* näytti olevan tarjouksessa, joten sitä voisin ehkä kokeilla. Nykyään syön rautaa kuurina noin 3 kertaa vuodessa, ja rauta-arvot ovat pysyneet hyvinä.

Raudan kanssa kannattaa välttää maitotuotteita ja ottaa kaveriksi c-vitamiinia. Ceetä saa niin edullisesti perusmarketeistakin, että nettikaupoista tulee säästöä lähinnä, jos löytää jonkin supertarjouksen tai ostaa isomman määrän kerralla. Tämä 180:n tabletin pakkaus* kuuluu tähän sarjaan.C-vitamiini kannattaa muuten ottaa aamulla, sillä sillä on myös piristävä vaikutus.

Kuva: Sana-Sol

Myös b-vitamiinin pitäisi piristää. B-vitamiinin hyötyjä en ole omakohtaisesti huomannut ainakaan kovin selvästi, mutta vitamiinin puutos aiheuttaa tutkitusti mm. väsymystä. Suupielten halkeiluun jotkut lähteet väittävät b-vitamiinin auttavan, mutta toiset kumoavat väitteen. Mulla on joskus ollut ongelmana tuo suupielten rohtuminen, mutta viime vuosina sitä ei ole enää esiintynyt, mahdollisesti b-vitamiinilisän ansiosta. Kuuriluontoisesti tai satunnaisesti syön nyt siis tuota b-vitamiiniakin. Tästäkin löysin hinta-laatusuhtehtaan hyvän tarjoustuotteen, eli Hyvinvoinnin tavaratalosta Sanasolin B-vitamiinin*.

Satunnaisesti mulla on käytössä muitakin ravintolisiä, mutta niiden funktiona ei ole piristää syysväsymyksen kourissa painivaa kuntoilijaa, joten en niitä nyt tässä postauksessa esittele.

Kiinnostaisi kuulla myös muiden kokemuksia vitamiineista ja muista lisäravinteista. Ovatko tässä luetellut lisäravinteet tuttuja? Huomaatko, että vitamiinit piristäisivät vai pidätkö hommaa ihan humpuukkina? Suosittelisitko vielä jotain tuotetta, jota kannattaisi kokeilla?

Parmaharju Trail: Hulluutta on monenlaista

Myös mutaa on monenlaista. Maaria Trailin jälkeen kuvittelin jo tutustuneeni perinpohjin liejuisiin maalajeihin, mutta Parmaharjulla tuli vastaan niin monenmoista mömmöä, että selvästikään mulla ei ennen tätä polkujuoksukisaa ollut mitään kunnon käsitystä liukkaasta juoksualustasta. 10 kilometrin reitti sisälsi todella monipuolista juoksualustaa ja reippaasti mäkiä. Polkujuoksutapahtumassa oli tarjolla kympin lisäksi myös 20 kilometrin kisa, jossa kympin lenkki kierrettiin kahdesti.

Turku Trail Cupin viimeinen osakilpailu oli keliltään todella märkä. Runsaiden sateiden ansiosta reitti oli vielä tavanomaistakin liukkaampi ja ennen lähtöä järjestävät varoittelivat kilpailijoita pahimmista paikoista. Muun muassa suopätkällä reittiä oli muutettu siten, että mentiin suossa pitkospuiden sijaan. Tämä siksi, että pitkospuut kuulemma kelluivat vedessä ja reitti olisi ollut vaarallinen. Ennen kisaa mua hirvittikin aika lailla. Eikä vähiten siksi, että viimeisellä kilometrillä noustavat hyppyrimäen portaat näyttivät alhaalta päin todella jyrkiltä ja pelottavilta. Mietin, että mitä jos korkeanpaikankammossani saan paniikkikohtauksen portaissa enkä uskalla liikkua sen enempää ylös kuin alaskaan... 

Heti ensimmäinen mäki otti luulot pois, kun jouduin miettimään, että onhan mulla kengännauhat tarpeeksi tiukalla, ettei tossu jää jälkeen saviliejuun. Sai olla aika taituri, jos selvisi reitin ekasta kilometristä kuivin sukin, sillä vesilammikoita oli aivan kaikkialla. Vain parin kilometrin jälkeen tultiin suolle, josta oli jo etukäteen varoitettu. Meinasin pysähtyä ottamaan kuvaa, kun upposin pohjetta myöten suohon, mutta vesi oli niin kylmää, että oli parempi jatkaa matkaa.

Reitti oli todella mutainen, mutta onneksi välillä pääsi juoksemaan vain vähän vettyneillä mäntymetsän poluilla. Juurakoista ei ollut juurikaan haittaa ja kivikkoakaan ei pahemmin ollut, eli kuivemmat pätkät olivat miellyttäviä juosta. Myös kallioiset pätkät toivat helpotusta liukkaiden ja upottavien osuuksien jälkeen. Noin puolimatkassa sijainneen juomapisteen jälkeen seurasi muutamia syviä vesikuoppia, joissa jalat viimeistään kastuivat pohjetta myöten. Kuoppia oli käytännössä mahdoton kiertää, joten ei muuta kuin kahlaamaan vaan.

Kympin jälkimmäisellä puolikkaalla mentiin pieni pätkä hakkuuaukealla ja toinen metsäautotiellä. Näistä osuuksista en erityisemmin välittänyt, sillä risukossa kompastumisvaara oli melkoinen ja tie oli sellaista liejua, että oma vauhtini hidastui entisestään. Olin juossut kissa-hiirimäisesti muutamaan muun naisen kanssa lähes koko kisan, ja tuolla metsäautotiellä lähes kaikki painoivat minusta ohi. Sain kanssajuoksijoita yleensä ylämäissä ja helpoilla pätkillä kiinni, mutta liukkailla osuuksilla ja alamäissä sain vuorostani päästää taas mimmit edelle.

Joka kerta uuden kilometrin täyttyessä mietin jäljellä olevaa matkaa hyppyrimäen portaille. Mudassa taapertamisen jälkeen oikein odotin, että portaita saisi kävellä ja pitää kaiteesta kiinni. Viimeinen jyrkkä alamäki ennen portaille saapumista sai tuon vamma-polven taas kipuilemaan, ja jäin siinä selvästi jälkeen edellä menijöistä. Portaissa onnistuin sentään ohittamaan yhden selän. Ne portaat eivät nimittäin olleet lainkaan niin pahat kuin olin etukäteen pelännyt! Unohdin koko korkeanpaikankammon ja vain nousin tasaista tahtia. Huutelin kanssanousijoille joitain tsemppilauseita (Enää sata porrasta, eihän se ole mitään!), jotka toivottavasti eivät olleet kovin ärsyttäviä. Kyllähän nousu reisissä tuntui, mutta loppujen lopuksi portaat olivat yksi reitin simppeleimmistä kohdista.

Viimeinen kilometri hyppyrimäen päältä maaliin olikin laskuvoittoinen. Polvi kipuili sen verran, että olisin kyllä mieluummin juossut tasaista tai ylämäkeä, ja muutama liukas ja jyrkkä paikka oli saatu vielä reitin viimeisille sadoille metreille. Pääsin kuitenkin taas kaatumatta maaliin, enkä ollut edes kisan viimeinen, joten tavoitteet täyttyivät! Aika oli 1:22, eli melkoisen hidas juoksu, mutta olosuhteet huomioon ottaen olin oikein tyytyväinen.

Vettä vihmoi ja lämpötila oli kisan aikana siinä +7 asteen kieppeillä. Sadesäiden ansiosta oli hyvin tiedossa, että polut ovat todella liukkaat ja märät. Silti Parmaharju Traililla tehtiin Turku Trail Cupin osallistujaennätys! Polkujuoksu vaatii selvästi hiukan hulluutta. :)

Jos Maariassa vielä liukas ja liejuinen alusta hiukan pelotti, nyt olin jo paljon rohkeampi. Hitaalla vauhdilla, mutta kuitenkin juosten loiskuttelin menemään kaikkien vesilammikoiden ja upottavien liejujen läpi. Multaista mutaa, ruohikkoista mutaa, saviliejua, turpeista mutaa, vettynyttä ja muhjuuntunutta kariketta. Kallioiden ja kuivempien pätkien jälkeen vastaan tuli taas uudenlaista mutaa. Kenkäparat... Vaikka mutakylpyjä oli enemmän kuin ehkä aiemmilla juoksuillani yhteensä, oli fiilis silti tosi hyvä ja polkujuoksu maittoi. Etukäteen hiukan hirvitti, niin olipahan taas hieno kokemus!

Kisaseurana oli tällä kertaa Running Diaries -blogin Salla ja hänen miehensä. Starttipaikan kisaan sain yhteistyön kautta, sillä kirjoittelin trailrunning.fi -sivustolle kisaennakon ja nyt kisan jälkeen kisaraporttia.

Mikä polkujuoksussa yllätti?

Kun tänä vuonna aloitin polkujuoksuharrastuksen, mulla oli kokemusta vain muutamasta poluille poikkeamisesta eikä käsitystä siitä, että parhaimmillaan polkujuoksu on ihan oma lajinsa. Sileällä juostessa voi mennä hyvinkin omissa ajatuksissaan tai katsella maisemia, mutta polkujuoksuun pitää keskittyä ihan eri tavalla. Kokosin tähän muutamia juttuja, joita en ollut osannut ennen poluilla juoksentelua ottaa huomioon:

Alamäet ovat pelottavia. Alamäissä näkee varmaan selvimmin eron kokeneiden ja kokemattomien polkujuoksijoiden väillä. Myös kengillä on merkitystä, ja varmaan myös juoksijan rohkeudella. Itse olen ihan nynny, ja otan liukkaat ja jyrkät alamäet aina tosi varovasti.

Juoksu tuntuu kevyeltä, kunnes kilometrejä alkaa kertyä. Sykelukemat voivat epätasaisessa maastossa olla selvästi korkeammat kuin vauhti antaisi ymmärtää. Silti juoksu tuntuu kevyemmältä kuin maantiellä samoilla sykkeillä. Toisaalta matkan kertyessä väsymyksen ja uupumuksen huomaa paljon selvemmin kuin sileällä, sillä kun keskittyminen herpaantuu ja jalka ei nouse samaan malliin, on kompurointi paljon todennäköisempää maastossa kuin tiellä.

Hitaus: vaikka juoksen koko ajan, matka etenee paljon hitaammin kuin sileillä lenkeillä. Jos yritän juosta kovaa, menosta tulee ihan holtitonta, joten vauhti on pakko pitää maltillisena.

Muta haisee. Tai suorastaan löyhkää. Olen tottunut siihen, että kuntoreiteillä kengät kyllä rapaantuvat, mutta puhdistuvat sitten itsekseen eikä kenkiin jäänyt hiekka haittaa muuten kuin varistessaan kengistä eteiseen. Maaria Trailin mutavellien jälkeen huuhtelin pahimmat savet pois jo kisapaikalla, ja luulin sen riittävän… Seuraavana päivänä kuitenkin järkytyin, kun ennen kisaa niin puhtoiset kenkäni löyhkäsivät aivan karmealle! Pesin kenkien pohjalliset erikseen ja annoin niiden vielä lillua etikkavedessä, mutta niihin jäi vielä epämiellyttävä haju. Itse kengät kuurasin pesuaineella ja juuriharjalla, mutta niihin jäi silti paha haju. Byöörgh, jatkossa kirmailen siis poluilla haisu-popoilla.

Piilarit ovat silmälaseja parempi valinta poluilla. Monelle rillipäälle tämä saattaa olla ihan itsestäänselvyys, mutta itse olen juossut suurimman osan lenkeistäni ja sileän kisoista silmälaseilla ilman mitään ongelmia. Epätasaisessa maastossa nenällä pomppivat lasit kuitenkin heikentävät näkyvyyttä. Kosteassa metsässä lasit menevät myös helposti huuruun. Ja jos sattuu vaikka jonkin sortin near death experience hämähäkinverkon kanssa, voi meno tyssätä siihen, että huitoo lasit päästään jonnekin pusikkoon... Ei niin, että mulle nyt niin nolosti olisi käynyt, mutta näin niinkuin esimerkkinä (lasit putosivat vain metrin päähän mättäälle, löysin ne heti kun sain seitit pois tukastani).

Kroppa tykkää poluilla juoksemisesta. Vaivojen vuoksi halusinkin kokeilla polkujuoksua, mutta silti oli yllätys, miten paljon sileällä juoksun iskutus oikein kipeyttääkään kroppaa. Olen juossut nyt syksyllä pitkiksiä sekä poluilla että pyöräteillä, ja ero lenkin jälkeisissä kolotuksissa on huomattava. Vaikka sama matka menee poluilla hitaammin, eli lenkillä tulee oltua pidempään, polvi ja selkä oireilevat huomattavasti vähemmän polkulenkin jälkeen.

Mitäs vielä? Onko muille tullut yllätyksiä polkujuoksua aloitellessa?

Uusi juoksukello! Garmin Forerunner 235 ensikokeilussa.

Päädyin hankkimaan ranteeseen murentuvan vanhan Forerunnerini seuraajaksi Garminin Forerunner 235 -mallin. Totesin, että mallista löytyy kaikki tarvittava, ja kalliimmissa juoksukelloissa maksavat lähinnä multisport-ominaisuudet, joille mulle ei ole käyttöä, kun en ole multisporttaaja. :) Ostin uuden juoksukelloni Sportamorelta, koska sieltä löytyi edullisimmin tämä vaalean turkoosi väri. Paketti tulikin tosi nopsaan ja hankintapäätöksestä meni vain pari päivää siihen, että uusi juoksukello oli ranteessa!

Kello on naurettavan helppokäyttöinen. Toki mulla on ennestäänkin Garmin, mutta tuosta 235:sta tuli jopa fiilis, että pitäisikö vakavasti otettavan urheilukellon olla hiukan monimutkaisempi käyttää. Kelloon voi ladata erilaisia sovelluksia, joten niillä saa lisää ominaisuuksia ja muokattavuutta laitteeseen. Itse latasin kellonäyttöä piristämään Nyan Cat -leiskan. En ole vielä ehtinyt tutustua läheskään kaikkiin ominaisuuksiin, sillä olen toistaiseksi vain pitänyt kelloa töissä ja seurannut päivän askelmäärää laitteesta. Sekä tietysti esitellyt uutta kelloa kaikille työkavereille. Mun vakavasti otettavuutta juoksijana ei toivottavasti hälvennä se, että kellon näkyvin ominaisuus on näytössä lentävä ja sateenkaaria piereskelevä kissa..?

Olen juoksuttanut kelloa vasta kerran, ja Forerunner 235 löysi satelliitit muutamissa sekunneissa vanhan kellon minuutteihin verrattuna. Rannesykemittaus näyttäisi olevan hiukan jäljessä perinteistä sykevyön mittausta, eli syke nousi uudessa kellossa hiukan viiveellä. Sykkeissä oli ajoittain myös muutaman lyönnin eroja, mutta rannesykemittaus on mulle aivan riittävän tarkka. Uusi kello yhdistyi myös vanhaan sykevyöhöni ongelmitta, joten sitäkin voi tarvittaessa käyttää. Kirjoittelen kellon ominaisuuksista enemmän sitten, kun olen päässyt ulkoiluttamaan sitä kunnolla lenkeillä. Nyt olemme vasta ensi-ihastuksen kourissa, mutta uusi juoksukaverini vaikuttaa tosi kivalta!

Jätän tän vaan tähän

"Bloggaajien elämä voi näyttää ulospäin pelkältä juhlalta, ja se saa monet lukijat kateuden valtaan". Tässä jutussa ei ehkä puhuttu (polku)juoksubloggaajista..? Tänään lenkillä: mutaa ja kakkaa.

Kiertelin polkuja ja hiekkateitä noin 2 tunnin ja 16 kilometrin ajan. Lämmintä oli kymmenisen astetta ja koko ajan satoi. Pyyhin räkää juoksutakin hihaan ja yritin olla päätymättä liukkaaseen mutaan selälleni. Otin mukaan lenkkiin vähän porrastreeniäkin, koska viikon päästä juoksen Parmaharju Traililla kauden viimeisen polkukisan, ja siellä noustaan viimeisellä kilometrillä hyppyrimäen 192 porrasta. Porrasjuoksukokemukseni on olematon, koska en tykkää portaista sitten yhtään. Juoksin kuvassa olevat 45 porrasaskelmaa tänään kuudesti. Oli aika huippukiva lenkki (ja tämä ei ole sarkasmia)!

Juoksumessuilla ja Hokan kenkiä testaamassa

Käväisimpä tuossa lauantaina Vauhtisammakon juoksumessuilla. Harmi kyllä oma aikataulu oli sellainen, etten ehtinyt jäädä yhteislenkille, joten väliin jäi muiden bloggaajien moikkaamiset, kun piti jo kiirehtiä muualle.

Mulla olikin messuilla ensisijaisena agendana päästä testaamaan Hoka One Onen juoksutossuja. Poppis on Hokan lähettiläänä onnistunut luomaan tossuista niin unelmanpehmeän kuvan, että halusin päästä testaamaan kenkiä, josko ne sopisivat mullekin. Otin testiin Clifton 4 -mallin miesten tossut, sillä naisten mallissa ei ollut tarpeeksi isoa kokoa tarjolla. Ja kyllä, tossut olivat juuri niin pehmeät kuin oli kehuttukin. Kun leveä päkiä mahtui vaivoitta tossuihin ja varpaillakin tuntui olevan kunnolla tilaa. Harvoin juoksukengät tuntuvat noin mukavilta heti ensikokeilulla.

Kenkien lisäksi testattavana oli Suunnon kelloja, joita olivat esittelemässä bloggaajat Tanja ja Jarkko. Nappasin testilenkille mukaan sitten kellonkin, ja pääsin samalla kokeilemaan ensimmäistä kertaa ranteesta sykkeen mittaavaa laitetta. Kesti hetken oppia Suunnon kellon painikkeet ja logiikka, vaikka kello sinänsä helppokäyttöinen olikin. Testilenkin jälkeen päätin edelleen pysyä Garminin leirissä, mutta oli kiva päästä testaamaan rannesykemittausta tositoimissa ja verrata sitä oman kellon ja sykevyön lukemiin.

Hauskana yksityiskohtana; mulla puuttui kuun juoksutavoitteesta 3 kilsaa ennen testijuoksuja, niin otin sitten tilaisuudesta vaarin ja kirmailin kenkätestejä yhteensä tuon kolmen kilometrin verran. Kengät tekivät sellaisen vaikutuksen, että mun seuraavat pitkiskengät tulevat Hoka One Onelta. Yritän jostain löytää kokeiltavaksi vielä pronaatiotuetun Arahin ennen kuin teen valinnan lopullisesta mallista. Tällaiset testitapahtumat ovat kyllä kivoja, kun kenkiä pystyy havainnoimaan kunnolla niiden luontaisessa elinympäristössä! :)