Elokuun lopulla, kun vielä elättelin toivoa vaivojen parantumisesta, tunsin melkoista haikeutta. Muistelin vuoden takaisia maratontreenejä ja kaipasin pitkiä lenkkejä ja huoletonta juoksemista ihan hulluna. Syyskuussa, kun polvivaivan rinnalle tuli myös alaselän vaiva, raahustin vain jotenkuten päivästä toiseen juurikaan juoksua miettimättä. Nyt lokakuun lopulla iski taas toisenlainen haikeus. Mieli palaa väkisinkin vuoden takaiseen maratoniin, mutta tämän päivän realiteettina on taas yhdestä juoksutavoitteesta luopuminen.
Polvivaivan myötä hylkäsin ensin puolimaratonin aikatavoitteen, sitten syksyn maratonhaaveet ja lopulta myös kaikki muutkin juoksutapahtumasuunnitelmat tältä vuodelta. Nyt kilometrejä ynnäillessä on myös tultava siihen tulokseen, että ensimmäistä kertaa joudun luopumaan myös vuosittaisesta kilometritavoitteesta. Mulla on kasassa 780 kilometriä, ja vuotta on enää kaksi kuukautta jäljellä. Jos olisin huippukunnossa ja kroppa olisi tottunut pitkiin juoksulenkkeihin, voisin tavoitella 1000 kilometrin täyttymistä, vaikka päälle satasen talvikuukaudet mulle harvinaisuuksia ovatkin. Mutta kun hermopinne vaivaa edelleen ja aina ei kävelykään luonnistu, niin eipä mulla oikein ole vaihtoehtoja, kilometritavoitteista on luopuminen.
Ai niin, jonkinlaista kuukausiyhteenvetoa oli tässä myös tarkoitus tehdä. Juoksin lokakuussa 48 kilometriä, eli aika lailla samoissa lukemissa mennään kuin syyskuussa. Lyhyitä hitaita lenkkejä kivun sallimissa rajoissa. Salilla kävin pari kertaa, mutta joko tein liian rajusti tai sitten selkä ei vaan muuten tykkää, ja molempien treenien jälkeen tilanne oli huonompi. Koko lokakuu on mennyt aika lailla sumuisasti, sillä alaselän/yläpakaran hermopinne on toisinaan valvottanut useamman yön putkeen ja elämä on ollut pelkkää laahustamista päivästä toiseen. Kävin tässä kuussa kahdesti lääkärillä, olin kolme päivää saikulla ja söin kipulääkkeitä kuin karkkia. Hermokipu saatiin onneksi hetkeksi kuriin, mutta nyt pinne kipuilee taas äärimmäisen huonoon aikaan, kun illalla on lähtö 4 päivän työmatkalle. No, ei auta muuta kuin pakata kasa pillereitä laukkuun ja toivoa parasta...
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
lauantai 15. lokakuuta 2016
Saikkua ja turhautumista
Toivon voivani jossain vaiheessa kirjoittaa, miten vaivat on selätetty ja elämä hymyilee. Valitettavasti se hetki ei ole nyt.
Viime viikolla selkäjumi antoi taas kuulua itsestään, samoin alkuviikolla. Sinnittelin kuitenkin sen kanssa, kunnes keskiviikkona en saanut nukuttua käytännössä ollenkaan kivun takia. Edessä oli lääkärikäynti ja loppuviikko saikkua. Olen nyt käynyt polvivaivan vuoksi kahdesti ja myöskin selän vuoksi kahdesti lääkärissä. Siinä on varmaan enemmän lekurikäyntejä kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä! Tuntuu aika surkealta, että vuosi sitten juoksin maratonin, ja nyt hyvä kun pääsen joinain päivinä kävelemään... Jumitus aiheuttaa ilmeisesti hermopinteen oikean pakaran yläosaan/selän alaosaan, ja vaikka itse ristiselkäjumi ei pahasti kipuilekaan, tuo hermopinne on pahimmillaan todella tuskallinen.
Lääkärit ovat arvelleet selkäjumin iskias-tyyppiseksi, mutta oireisto voisi viitata myös SI-nivelen jumiin tai piriformis-syndroomaan. Omat google-dignosoinnit eivät ole tehneet mua hullua hurskaammaksi. Kun heinäkuussa kävin polvivaivan myötä toista kertaa lekurilla, mainitsin myös alaselän alkaneen jumitella kesän mittaan ja arvelin sen ehkä johtuvan polvivaivasta. Lääkärikin arveli, että johtuu ehkä polvesta, eikä tutkinut selkää sen kummemmin. Nyt kun olen käynyt selän kanssa lekurissa, olen maininnut polvivaivan ja kysynyt, voiko se olla osasyynä selkävaivoihinkin. Taas sama juttu, lääkäri on sitä mieltä, että syy-yhteys saattaa olla olemassa, mutta ei tutki asiaa sen kummemmin. Poistun vastaanotolta särkylääkereseptn kera ja turhaudun kerta kerralta enemmän.
Työterveyden kautta pääsin kyllä polvivaivan kanssa fyssarille, jossa kävin kahdesti. Ja nyt lääkäri määräsi kuntohoitajalla, joka näyttää selkäjumppaa. Hyvää tarkoittavat kaverit kehottavat vuoronperään menemään mm. kiropraktikolle, naprapaatille, osteopaatille tai urheilulääkärille. Menisinkin, jos minulla olisi selkeä diagnoosi ja tieto siitä, minkä ammattikunnan edustaja osaisi parhaiten auttaa.
Itsestä tuntuu selvästi, että selkäjumi on lähtöisin polvivaivasta. Fyssari näki jaloissani pientä pituuseroa, joka saattaa olla ihan todellinenkin, sitä ei vaan aiemmin ole todettu. Ihmettelin kuitenkin asiaa jälkikäteen, kun myös hierojani sanoi asiasta, eikä hänkään ole sitä koskaan ennen maininnut. Lueskelin sitten myöhemmin netistä, että esimerkiksi SI-nivelen jumi voi aiheuttaa lantion kallistumista ja tehdä jalkoihin pituuseroa. Polvivaiva on saattanut muuttaa askellustani niin, että se on jumiuttanut lantion seudun. Tietysti myös vähempi liikunta ja osittain sen myötä kertyneet lisäkilot ovat edesauttaneet vaivan syntyä. Syksyn kuormittava työtahti on myös vaikuttanut, kun olen töissä vain kyyhöttänyt koneen ääressä ilman kunnon taukoja ja ollut työpäivien jälkeen niin puhki, etten ole kotonakaan jaksanut liikkua.
Tämä nyt oli vähän tällaista sekavaa avautumista. Olen turhautunut polvivaivaan, joka ei kuukausienkaan jälkeen ole parantunut. Olen tuthautunut siihen, että nyt seuranani on myös selkävaiva. Olen turhautunut lääkäreihin, koska en saa selkeää diagnoosia vaan lähinnä valistuneita arvauksia ja kipulääkereseptejä. Olen myös vähän turhautunut itseeni, kun en oikein ole päässyt asian kanssa eteenpäin. En osaa tai jaksa kuntouttaa itseäni, ja tuntuu liian vaivalloiselta alkaa kahlata terveysalan julkaisuja ja nettisivuja toimivan hoidon tai edes diagnoosin toivossa. Elämä olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vain juosta.
Viime viikolla selkäjumi antoi taas kuulua itsestään, samoin alkuviikolla. Sinnittelin kuitenkin sen kanssa, kunnes keskiviikkona en saanut nukuttua käytännössä ollenkaan kivun takia. Edessä oli lääkärikäynti ja loppuviikko saikkua. Olen nyt käynyt polvivaivan vuoksi kahdesti ja myöskin selän vuoksi kahdesti lääkärissä. Siinä on varmaan enemmän lekurikäyntejä kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä! Tuntuu aika surkealta, että vuosi sitten juoksin maratonin, ja nyt hyvä kun pääsen joinain päivinä kävelemään... Jumitus aiheuttaa ilmeisesti hermopinteen oikean pakaran yläosaan/selän alaosaan, ja vaikka itse ristiselkäjumi ei pahasti kipuilekaan, tuo hermopinne on pahimmillaan todella tuskallinen.
Lääkärit ovat arvelleet selkäjumin iskias-tyyppiseksi, mutta oireisto voisi viitata myös SI-nivelen jumiin tai piriformis-syndroomaan. Omat google-dignosoinnit eivät ole tehneet mua hullua hurskaammaksi. Kun heinäkuussa kävin polvivaivan myötä toista kertaa lekurilla, mainitsin myös alaselän alkaneen jumitella kesän mittaan ja arvelin sen ehkä johtuvan polvivaivasta. Lääkärikin arveli, että johtuu ehkä polvesta, eikä tutkinut selkää sen kummemmin. Nyt kun olen käynyt selän kanssa lekurissa, olen maininnut polvivaivan ja kysynyt, voiko se olla osasyynä selkävaivoihinkin. Taas sama juttu, lääkäri on sitä mieltä, että syy-yhteys saattaa olla olemassa, mutta ei tutki asiaa sen kummemmin. Poistun vastaanotolta särkylääkereseptn kera ja turhaudun kerta kerralta enemmän.
Työterveyden kautta pääsin kyllä polvivaivan kanssa fyssarille, jossa kävin kahdesti. Ja nyt lääkäri määräsi kuntohoitajalla, joka näyttää selkäjumppaa. Hyvää tarkoittavat kaverit kehottavat vuoronperään menemään mm. kiropraktikolle, naprapaatille, osteopaatille tai urheilulääkärille. Menisinkin, jos minulla olisi selkeä diagnoosi ja tieto siitä, minkä ammattikunnan edustaja osaisi parhaiten auttaa.
Itsestä tuntuu selvästi, että selkäjumi on lähtöisin polvivaivasta. Fyssari näki jaloissani pientä pituuseroa, joka saattaa olla ihan todellinenkin, sitä ei vaan aiemmin ole todettu. Ihmettelin kuitenkin asiaa jälkikäteen, kun myös hierojani sanoi asiasta, eikä hänkään ole sitä koskaan ennen maininnut. Lueskelin sitten myöhemmin netistä, että esimerkiksi SI-nivelen jumi voi aiheuttaa lantion kallistumista ja tehdä jalkoihin pituuseroa. Polvivaiva on saattanut muuttaa askellustani niin, että se on jumiuttanut lantion seudun. Tietysti myös vähempi liikunta ja osittain sen myötä kertyneet lisäkilot ovat edesauttaneet vaivan syntyä. Syksyn kuormittava työtahti on myös vaikuttanut, kun olen töissä vain kyyhöttänyt koneen ääressä ilman kunnon taukoja ja ollut työpäivien jälkeen niin puhki, etten ole kotonakaan jaksanut liikkua.
Tämä nyt oli vähän tällaista sekavaa avautumista. Olen turhautunut polvivaivaan, joka ei kuukausienkaan jälkeen ole parantunut. Olen tuthautunut siihen, että nyt seuranani on myös selkävaiva. Olen turhautunut lääkäreihin, koska en saa selkeää diagnoosia vaan lähinnä valistuneita arvauksia ja kipulääkereseptejä. Olen myös vähän turhautunut itseeni, kun en oikein ole päässyt asian kanssa eteenpäin. En osaa tai jaksa kuntouttaa itseäni, ja tuntuu liian vaivalloiselta alkaa kahlata terveysalan julkaisuja ja nettisivuja toimivan hoidon tai edes diagnoosin toivossa. Elämä olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vain juosta.
perjantai 7. lokakuuta 2016
Kun rutiinit katoavat
Tajusin tässä, että vaikka vakaa aikomukseni oli palata blogimaailman pariin, olen tälläkin viikolla unohtanut koko jutun jo monena iltana. En ole sen enempää itse bloggaillut kuin lukenutkaan blogeja ja jotenkin tässä tauon aikana unohtanut koko jutun olemassaolon. Polvivamman myötä blogien lukeminen jo vähentyi, kun toisten juoksuista lukeminen vähän kirpaisi siinä vaiheessa, kun itse vain märehti vaivaa sohvanpohjalla. Bloggaaminen ja blogien lukeminen oli kuitenkin asia, jota toi iloa ja vertaiskokemuksia, joten haluaisin päästä taas täysipainoisesti harrastuksen pariin.
Ennen näitä kaiken maailman vaivoja mulla oli hyvä rutiini liikkumiseen. Noin puolet vuodesta meni 3-5 juoksulenkin viikkorytmillä, ja talvipuolisko sitten 2-3 viikottaisen lenkin ja mahdollisen lihaskuntotreenin rytmillä. Liikunta kuului elämään rutiininomaisesti ja mietin aina summittaisesti etukäteen viikon liikunnat, niin niille päiville tiesin olla varaamatta päällekkäistä ohjelmaa. Polvivaivan myötä säännölliseen juoksuun tuli parin kuukauden tauko, ja vaikka elokuussa kirmailinkin taas kolmasti viikossa lenkkipoluilla, ei siinä ehtinyt muodostua rutiinia. Syyskuun työkiireet ja selkäjumi veivät vähäisenkin säännöllisyyden mennessään ja olen taas tilanteessa, jossa hyvää rutiinia pitäisi alkaa rakentamaan.
Rutiini ei tarkoita sitä, että homma olisi jotenkin tylsää tai puuduttavaa puurtamista, vaan sitä, että se tulee tehtyä automaattisesti. Kun itseään ei tarvitse erikseen muistutella tai patistaa, niin tekeminen on helpompaa ja voi keskittyä olennaiseen. Mulla on nyt vähän kaikki hyvät rutiinit hakusessa. Uusien (tai tässä tapauksessa vanhojen) hyvien tapojen rakentaminen vie aina vähän aikaa ja energiaa, ja mun täytyy myöntää, että olen kiireisen alkusyksyn jäljiltä vielä aika rätti. Nyt jos olisi niitä hyviä rutiineita, ne auttaisivat jaksamaan.
Ennen näitä kaiken maailman vaivoja mulla oli hyvä rutiini liikkumiseen. Noin puolet vuodesta meni 3-5 juoksulenkin viikkorytmillä, ja talvipuolisko sitten 2-3 viikottaisen lenkin ja mahdollisen lihaskuntotreenin rytmillä. Liikunta kuului elämään rutiininomaisesti ja mietin aina summittaisesti etukäteen viikon liikunnat, niin niille päiville tiesin olla varaamatta päällekkäistä ohjelmaa. Polvivaivan myötä säännölliseen juoksuun tuli parin kuukauden tauko, ja vaikka elokuussa kirmailinkin taas kolmasti viikossa lenkkipoluilla, ei siinä ehtinyt muodostua rutiinia. Syyskuun työkiireet ja selkäjumi veivät vähäisenkin säännöllisyyden mennessään ja olen taas tilanteessa, jossa hyvää rutiinia pitäisi alkaa rakentamaan.
Rutiini ei tarkoita sitä, että homma olisi jotenkin tylsää tai puuduttavaa puurtamista, vaan sitä, että se tulee tehtyä automaattisesti. Kun itseään ei tarvitse erikseen muistutella tai patistaa, niin tekeminen on helpompaa ja voi keskittyä olennaiseen. Mulla on nyt vähän kaikki hyvät rutiinit hakusessa. Uusien (tai tässä tapauksessa vanhojen) hyvien tapojen rakentaminen vie aina vähän aikaa ja energiaa, ja mun täytyy myöntää, että olen kiireisen alkusyksyn jäljiltä vielä aika rätti. Nyt jos olisi niitä hyviä rutiineita, ne auttaisivat jaksamaan.